Tunnustan sen. Olen fiilistelijä.
Ja koska olen hyvin järjestelmällinen fiilistelijä, jaan fiilistelyn kahteen luokkaan. Ensimmäinen on asian etukäteen fiilistely (mm. reissujen), toinen hetkessä fiilistely (matkalla ja arjessa ne pienet hetket, yleensäkin keikat, hyvä musiikki...). Olen myös empiirisissä kokeissani huomannut, että hetkessä fiilistelyä on yleensä vaikea jakaa kenenkään kanssa. Ja silloin kun toinen fiilistelee samaa asiaa juuri samaan aikaan, se tunne on ihan mahtava. Sellaiset ihmiset ovat niin harvassa, että niistä kannattaa pitää kiinni.
Pidän suunnitelmienkin laatimisesta, mutta asioiden fiilisteleminen etukäteen on yksi mahtavimmista asioista, joita voi tehdä. Esimerkiksi itsensä kuvitteleminen New Yorkin kaduille, nauttia siitä että pian olen siellä oikeasti - ja näen vihdoinkin Annia, jota on ollut hurja ikävä. :)
Entäs ne hetkessä fiilistelyt sitten? Mikään ei voita sitä, kun tuntee kokevansa jotain sellaista, mitä sanoin ei voi selittää. Tavallaan se on todellista hetkessä elämistä - se vaatii omanlaistaan heittäytymistä ja läsnäoloa. Tehdä huovista pesä kämpän lattialle, katsoa Lost in Translation viidennentoista kerran, ja kuunnella Quintessencea. Katsoa ikkunasta kaupungin valojen heijastumista järven pinnasta, kuuta ja tähtiä. Yrittää tunnistaa tähtikuvioita siinä surkeasti epäonnistuen. Olla todella väsynyt tämänpäiväisen ruotsin tentin, kuntosalitreenin, uintitreenin ja kaupungilla kiertelyn jälkeen, ja silti nauttia siitä tajuttomasta uupumuksesta.
Mikä ihana, ihana perjantai.
Kuvat Google
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti